Keskustelussa homoseksuaalien oikeuksista vilahtelee vielä nykyäänkin paljon omituisia ja virheellisiä argumentteja, joiden soisi jääneen jo historiaan. Puutun tässä artikkelissa erityisesti uskovaisten esittämiin näennäistieteellisiin argumentteihin, jotka voidaan kuitenkin palauttaa arvoperustaiseksi moralismiksi.

 Varsinkin kristillisin äänenpainoin viitataan usein heteroseksistisesti ajatukseen, että miehen ja naisen pysyvä parisuhde on ainoa oikea tapa elää, toteuttaa seksuaalisuuttaan ja kasvattaa lapsia. Tässä argumentaatiossa saavat korvilleen aina niin mies- ja naisparit kuin yksinhuoltajat ja uusioperheetkin. Aika on kuitenkin ajanut ohi juutalais-kristillisestä ydinperheihanteesta ja enää vajaa kolmannes perheistä on avioliitossa eläviä lapsiperheitä. Melkein puolet perheistä on lapsettomia avio-, avo-, mies- ja naispareja. Melkein joka kymmenes lapsiperhe on uusperhe. Perheitä on tutkittu paljon eikä perhemuotojen paremmuutta voida perustaa tieteelliseen osoitukseen. Siksi onkin puhtaasti arvovalinta asettua puolustamaan ydinperhemallia ohi muiden. Tätä valintaa ei pitäisi yrittää perustella näennäisesti ”tutkimuksella” vaan rehellisesti tunnustaa, että kysymys on uskon asiasta.

Samassa argumentaatiossa seksuaalisuuden toteuttamiselle katsotaan ainoaksi mahdolliseksi tavaksi miehen ja naisen avioliitto, pahimmillaan pelkäksi lisääntymiseksi pelkistettynä. Kuitenkin 95% kaikesta seksistä harrastetaan aivan muussa kuin lisääntymistarkoituksessa. Itse asiassa ihmisten keskeisimmät huolenaiheet seksiin liittyen ovat raskauden ja sukupuolitautien ehkäisy. Kondomien kauppa yksin EU-alueella on vuositasolla 100 miljoonaa euroa ja hormonaalisten ehkäisytuotteiden kauppa seitsemän kertaa suurempi. Seksiä harrastetaan erään tutkimuksen mukaan 237 erilaisesta syystä, joiden joukossa edellä mainittuun argumentaatioon liittyvät rakkauden tunne ja lasten hankkiminen ovat vain kaksi. Vielä selkeämmin kuin perhemuotojen arvottamisen kohdalla, seksuaalisuuden toteuttamisen tapojen paremmuutta ei todellakaan ratkaista tutkimustietoon perustuvilla vaan arvoperustaisilla argumenteilla.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä yritetään vieläkin kontrolloida synnin, sairauden ja rikollisuuden leimoilla. Homoseksuaalisuudelle etsitään syitä taustalla ”ongelma”: onko se vapaan valinnan tulosta vai jotain mille yksilö ei voi mitään? Tämän erityisesti kristillisissä piireissä suositun ongelmanasettelun rinnalla näkee toisinaan keskustelua siitä, onko homoseksuaalisuus biologista vai sosiaalista? Kumpikaan kysymyksenasettelu ei ole erityisen hedelmällinen jos tarkastellaan asiaa historiallisesti.

Ihmisen historiassa vilahtelevat miesten- ja naistenväliset rakkaus-, kumppanuus- ja seksisuhteet varhaisimmista kirjoitetuista lähteistä alkaen. Vasta 1860-luvun lopulla ilmiölle annettiin nimi, homoseksuaalisuus, osana siihen silloin kohdistunutta juridis-lääketieteellistä vallankäyttöä. Vieläkin myöhemmin, vasta modernin ihmisoikeustaistelun alkaessa 1950- ja 60-luvuilla, muodostuivat erilliset homon ja lesbon identiteetit.

Seksuaalisuuden ilmaisun kontrolli värittää koko ihmisen historiaa, sillä seksuaalisuus on aina ja kaikissa kulttuureissa tunnistettu tärkeäksi liikkeelle panevaksi voimaksi. Seksuaalisuus on kiistämätön osa jokaista ihmistä ja jossain sen syvimmissä kerroksissa on kaikille eläimille yhteinen ja vahva lisääntymisvietti. Nautinto liittyy seksiin ja seksuaalisuuden toteuttamiseen kuitenkin vahvasti vasta kehittyneimmillä eläimillä – ihmisillä, apinoilla ja delfiineillä esimerkiksi.

Varhaisimmat vallankäytön muodot ihmisyhteisöissä välittyvät usein uskonnollisen lain kautta. Erityisesti kolmessa suuressa ilmoitususkonnossa seksuaalisuuteen on muotoutunut hyvin torjuva suhtautuminen. Itäisen Aasian kulttuureissa suhde on sitä vastoin ollut taitoa ja kohtuutta korostava – kuten se oli itse asiassa antiikin Kreikassakin. Samalla kun seksuaalikielteisyys on levinnyt Lähi-idästä ensin Rooman valtakunnan, sitten ristiretkien, siirtomaavallan ja lopulta lähetystyön mukana uusille alueille, se on samalla turmellut alueiden alkuperäistä kulttuuria tuottaen samanlaista kielteisyyttä.

Vallankäyttö seksuaalisuutta kohtaan on kehittynyt yhteiskunnallisen kehityksen mukana siirtyen ensin uskonnollisesta juridiseen ja sitten lääketieteelliseen muotoon. Kun maallistumiskehitys Euroopassa alkoi kansallisvaltioiden syntymisen aikaan, aiemmin kristillisen kirkon ylläpitämä homoseksuaalisuuden kielto siirtyi nuorten valtioiden lakeihin. Vastaavasti lääketieteen ja erityisesti psykiatrian eläessä nousukauttaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa valta siirtyi laista sairausleimaan. Koko termi homoseksuaalisuus on siis itse asiassa sairausleiman tuotetta. Tieteellinen tutkimus on kuitenkin 1940-luvulta lähtien tuottanut kokoajan lisääntyvässä määrin tietoa homoseksuaalisuudesta ja 1990-luvulla tuota tietoa oli kertynyt kiistattomaksi osoitukseksi sairausleiman kumoamiseen.

Homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden kolikon kääntöpuoli ja siis lähtemättömästi yhdessä heteroseksuaalisuuden kanssa. Homoseksuaalisuuden torjunnalla on rakennettu keinotekoinen luokitus homo-, hetero- ja biseksuaalisuuteen eron ja vallan ylläpitämiseksi. Ihminen on seksuaalinen olento ja sellaisena kykenevä toteuttamaan seksuaalisuuttaan yksin tai yhdessä muiden ihmisten kanssa sukupuoleen katsomatta.

Jo Alfred Kinsey esitti tutkimuksissaan mallin, jossa ihmisiä luokiteltiin tutkimuksen tarkoituksiin kuusiportaisella asteikolla sen mukaan, miten he käyttäytyivät. Kinseyn seksuaalisuuden jatkumossa toisessa ääripäässä olivat vain ja ainoastaan heteroseksuaalisesti käyttäytyvät ja toisessa yksinomaan homoseksuaalisesti käyttäytyvät ihmiset. Lisäksi Kinsey tunnisti joukon aseksuaalisia ihmisiä, jotka eivät kokeneet halua ihmisiin sukupuolesta riippumatta ja sijoittuivat siten asteikon ulkopuolelle. Kinseyn tutkimustuloksia ja malleja on tulkittu liian suoraviivaisesti ja usein ihmisiä, eikä käyttäytymistä leimaten. Kinsey kuitenkin itse vastusti sekä seksuaalisuuden olettamista staattiseksi ja muuttumattomaksi osaksi ihmistä että ihmis- ja identiteettikeskeistä ajattelutapaa käyttäytymiskeskeisen sijaan.

Jollei homoseksuaalisuuden kielto olisi niin tiukasti juutalais-kristilliseen kulttuuriin sisäänkirjoitettu, olisi homoseksuaalinen käyttäytyminen epäilemättä yleisempää. Tunnistihan jo Freud lasten kyvyn olla kiinnostunut ihmisistä sukupuolesta riippumatta.

Vanhoillisissa kristillisissä piireissä tunnistetaan oman uskonnollisen argumentaation heikkous ja haetaan siksi tukea tieteestä. Kristilliset arvot eivät vetoa maallistuneisiin ihmisiin, jotka ovat kasvaneet ulos dogmaattisesti uskonnollisesta moraalikoodista. Uskovaiset tutkijat löytävätkin ajoittain tukea teorioilleen. Ilmiö tunnetaan tieteen piirissä varsin hyvin: jos tarpeeksi uskoo asiaansa, varmasti löytää etsimänsä. Tällaiset tulokset eivät kuitenkaan toistaiseksi ole osoittautuneet kestäviksi vaan ne ovat ajan mittaa tulleet kaikki kumotuiksi.

Tieto saavuttaa ihmiset asennemuurin takana hitaasti ja niinpä vieläkin kuulee uskovaisten argumentoivan homoseksuaalisuutta vastaan sairausleimasta kiinni pitäen. Viimeisetkin rippeet sairausleimaa kumottiin Suomessa rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä 1999 kun uskonnollinen sensuurilaki, kehotuskielto, ja korkeammat suojaikärajat poistettiin.

2000-luvulla on siten aika aloittaa puhtaalta pöydältä ja tunnustaa, että homoseksuaalisuus voi olla kristitylle syntiä, mutta siihen se jää. Me ei-kristityt emme voisi vähempää välittää kristittyjen synneistä. Kristittyjä kuunnellen vaikuttaa siltä, että hyvin monet asiat ovat syntiä ja vaikka et mitään erikseen osoitettavissa olevaa syntiä tekisikään, olet silti perisyntinen. Kun vielä lisätään, että jokainen pelastuu, olipa miten syntinen tahansa, ei voi kuin ihmetellä miksi kukaan viitsii vaivautua miettimään syntejään.

Siis kun joku seuraavan kerran argumentoi homoseksuaaleja tai mies- ja naispareja vastaan näennäisen tieteellisesti, arvioi argumentoijan lähtökohdat ja viittaukset kriittisesti. Onko kysymys tosiasiassa vain uskoon perustuvista argumenteista, joille haetaan vahvistusta tieteestä keinolla millä hyvänsä?

Tekstin laadinnassa käytettyjä lähteitä:

Tilastokeskuksen perhetilastot vuodelta 2006 (haettu www.tilastokeskus.fi sivuilta 10.4.2008)

Tytti Solantauksen selvitys sateenkaariperheitä koskevasta tutkimuksesta raportissa ”Lapset ja rekisteröity parisuhde” (haettu Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilta www.stm.fi 10.4.2008)

American Psychological Associationin julkaisu ”Lesbian and gay parenting” (haettu APA:n sivuilta www.apa.org 10.4.2008)

YK:n kauppatilastot (haettu UNdata palvelusta data.un.org 10.4.2008)

Cindy M. Mestonin ja David M. Bussin artikkeli “Why Humans Have Sex” Arch Sex Behav (2007) 36:477–507

 Robert Aldrichin kirja “Rakkaus samaan sukupuoleen – homoseksuaalisuuden historia”

Olli Stålströmin väitöskirja ”Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu”

Michael Foucaultin teos ”Seksuaalisuuden historia”

Wikipedia (Alfred Kinsey)

Log in to comment

Discuss this article

HUOM: Olen jättämässä kommenttia keskusteluun vieraana.